Tänään kävin ensimmäistä kertaa ratsastamassa neljän päivän tauon jälkeen. Jännitti kamalasti, josko hevonen törppöilee maastossa ja vetäsee nurin, mutta suurempia kommelluksia ei sattunut. Yksi tiepätkä oli sopivan joustava ja luminen laukkaspurtin ottamiseen ja hevosilla tuntuikin virtaa riittävän. Jännittävä puro ylitettiin isolla loikalla ja jouduimme myös menemään käynnissä olevien auton ja kaivinkoneen välistä, jossa tilaa oli sivuttaissuunnassa n. 1,5 metriä. Ahva meni edellä ihan rauhassa ja niin meni Dizzykin, kunnes oltiin vekottimien välissä ja se päätti ampaista eteenpäin kuin raketti. Kaivurikuski nauroi.
Alkuviikosta ei vaan huvittanut ja eilen mahassa myllersi niin, etten uskaltanut lähteä koko tallille. Pitäisi kai käyttää hyväksi kaikki Dizzyn kiimattomat päivät, joita muuten kalenterin ja laskujeni mukaan pitäisi nyt olla jäljellä 10 ennen seuraavaa kiimaa, mutta ei aina voi jaksaa. Bonuksena tietysti vielä ajoittainen kurja keli rajoittaa jonkun verran ratsastamista. Kentät ovat kaikki kivikovia koppuroita tai pinnasta sileää jäätä, kuten seuraava kuva raviradan toisesta päädystä.
Pyöräily tallille on välillä vähän ikävää. Etenkin kun kodin ja tallin välillä sattuu olemaan Kypärämäen helvetillinen mäki. Vaikka ei olisi lunta, mäkeä ei voi laskettaa satanen lasissa alas, koska sen leikkaavat poikki kaksi autotietä. Ja itse asiassa kolmaskin, jos liikennevaloristeys otetaan huomioon. Ylämäkeä ei voi myöskään polkea, vaikka ei olisi lunta, koska se on yksinkertaisesti niin jyrkkä ettei vaihderikkinäinen pyöräni jaksa sitkuttaa sitä ylös asti. Kesäkelillä tallille menee 20 minuuttia ja kotiin 10 minuuttia. Talvella varmaan tuplaten. Kuulokkeet ja puhelimessa oleva Spotify-sovellus pelastavat paljon.
 |
| Matkan tylsin osuus... |
Jos nyt kuitenkin vaihdetaan positiivisemmalle puolelle, niin minä, joka varmaan kahdeksaantoista ikävuoteen asti olen saanut happimyrkytyksen avaamalla ulko-oven, olen alkanut nauttia ulkoilemisesta! Muuton jälkeen olen käynyt itse hoitamassa Dizzyn päivittäin, lukuun ottamatta muutamaa poikkeuspäivää. Ensimmäisen viikon ajelin autolla, kunnes tuli aika palauttaa se.
Sittemmin olen pyörälläni sitkuttanut tuota väliä edestakaisin, eli kohta kolmisen kuukautta. Lumimyräkän iskiessä kävelin kerran ja pari kertaa muutenkin, mutta se oli kyllä jo liian rankkaa. Voin siis olla ylpeä siitä, että sisällä nyhjääjästä on tullut ulkoilmaihminen! Ei varmaan moni lapsuudestani tuttu henkilö tätä uskoisi. Ehkä mieluisalla harrastuksella on osansa ulkoilun mielekkyyteen. Huomaan myös tyylisuuntaukseni kallistuneen Gore-Tex -tyyppisen puolelle... Tulis jo kunnolla lunta! Tai kesä.
 |
| Dizzy lumimyrskyssä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti