Kun minä hyppäsin ja hevonen ei

Lauantaina 13. syyskuuta meillä oli kauan odottamani Päivi Kvistin esteistuntatunti. Tunnille osallistui lisäkseni kaksi muuta ratsukkoa. Kaikki tunnille osallistuvat hevoset olivat hyvin eri tasoisia, joten tehtäviä muuteltiin sen mukaan mitä kukin pystyi tekemään.

Olin, tai siis olen ollut varmaankin teini-ikäisestä asti, aivan juntturassa hartioistani ja nyt pienten äksidenttien myötä olkapäät ovat kääntyneet eteenpäin vielä enemmän. Etenkin oikea olkapää on suurempi murheenkryyni murtuman ja parin sijoiltaanmenon vuoksi. Estetunnin kuvistakin huomaa saman, mihin Päivi tunnilla käski koko ajan kiinnittää huomiota - huonoon ryhtiin. En saanut millään pidettyä itseäni ojennuksessa, sillä ilmeisesti olin vain ihan jumissa sekä lavoista että rinnan puolelta. Onneksi kotona on itse oppinut innokas ja hyvä hieroja, joka on mureuttanut ylävartaloni lihaksia muutaman päivän ajan Rogue Fitnessin kumipallolla, joka vastaa kovuusasteeltaan jotakuinkin pesäpalloa. Olkapäät eivät ole enää siis niin edessä kuin aiemmin ja saan jopa lapoja paremmin yhteen. Tunnin ajan hierottaessa tosin meinasi yrjö lentää ja silmissä näkyi tähtiä. Suonette siis anteeksi järkyttävät istuntavirheet ja könötykset, jollaisia ei ole nähty luultavasti sitten vuoden 2012.

Sitten takaisin esteistuntatuntiin.

Alkuun mentiin kevyessä istunnassa ympäri kenttää. Muut taisivat laukata, mutta minä menin kuin Vermossa ravissa, sillä Dizzy väsyy helpommin kuin tunnilla olleet muut hevoset. En olekaan varmaan ikinä mennyt niin pitkää pätkää kevyessä istunnassa ravissa ja se oli todella hapottavaa hommaa! Jalustimet olin lyhentänyt lyhyemmiksi kuin ennen ja tuntui koko ajan siltä, että kippaan eteenpäin. Pitäisi ehkä harjoitella sitäkin uudemman kerran.

Aivan järkky könötys...

Sitten mentiin ravipuomeja. Tein tällaisen hienon havainnoillistavan kuvan. Kyllä, tiedän että paintilla pystyy kirjoittamaan tekstiä muutenkin, halusin kirjoittaa "käsin". Tultiin siis kuvassa näkyviä ravipuomeja luonnollisesti ravissa ja ennen tolppien välissä olevaa yksittäistä maapuomia täytyi hidastaa käyntiin. Tämä tehtävä sujui hyvin, vaikka puomivälejä pidennettäessä kerran hämmentyi Dizzy hieman...

"Siis..... Nää on liikkunu!"

Seuraavaksi ratsastettiin laukkaympyrää niin että ylitimme ympyrällä olevat maapuomit milloin mistäkin kohtaa keskeltä. Dizzylle ympyrää suurennettiin hieman, sillä laukka ei ole vielä niin tasapainoista että pienempi ympyrä olisi onnistunut. Tässä taas mentiin könötykseni ansiosta tiukassa sladissa, myöskin kentän pohja oli kivasti ympyrältä pehmennyt ja meinasi jo alkaa ahdistaa. Ympyrältä Dizzy taisi karata parikin kertaa, mutta jatkettiin hommaa kuitenkin kunnialla loppuun.

Katos vaan ku kerranki osu! Jossain ihme askellajissa tosin...

Seuraavana vuorossa oli laukkapuomit sekä pieni ristikko.

Tämä olikin kinkkisempi tehtävä. Kerran poni päätti pysähtyä tyhjennykselle (kuvassa oikeaan alakulmaan) ja päätin kuitenkin lähteä suoraan ensimmäistä laukkapuomia kohti. Tällöin en ehtinyt rauhoittamaan laukkaa tarpeeksi ja tultiinkin mutkassa kovaa. Koska tunnista on jo niin pitkä aika ja tunti järkytti hentoa mieltäni, en muista tarkkaan tapahtumien kulkua.

Kerran kuitenkin tulin liian kovassa laukassa kaarteesta, Päivi huusi, että nosta kättä ja pidätä, mikä johti siihen että nostin kättä liikaa ja olin kädet korvissa laukkaamassa kohti ristikkoa. Dizzy tuli vinossa kohti estettä, jolloin korjasin vasemmalta, mutta korjasin liikaa. Hevonen menikin tällöin liikaa oikealle, joten korjasin oikealta, taas liikaa. Oltiin siis jälleen menossa ristikon vasemmalta puolelta ohi, tai D oli. Minä olin menossa esteen yli ja kuulemma suunnilleen ponnistaen syöksyin alas selästä.

Kierähdin jotenkin oikean kyljen kautta selälleni ja liu'uin varmaan pään mitan verran hiekalla. Matka tuntui minusta parilta metriltä ja itse tippuminen tuntui siltä kuin joku olisi vain laskenut minut kevyesti maahan. Hetken tuumailin maassa josko johonkin koskee. Kipua ei kuitenkaan tuntunut, joten arvelin olevan parasta ilmoittaa muille että olen kunnossa. Makasin siis maassa ja huusin reippaasti kovaan ääneen "EI SATTUNU!" Dizzy pysähtyi vähän matkan päähän tuijottamaan minua ihmeissään kunnes se otettiin kiinni. Olin itsekin ihan hämmästynyt tippumisestani, sillä en ole Dizzyn selästä tippunut aiemmin kuin kerran. Myöskään kuvaamassa ollut Janna ei tätä saanut ikuistettua, sillä hänkään ei uskonut että tippuisin oikeasti, vaan tuijotti monttu auki kentän kulmalta. Tippa linssissä nauraen kipusin takaisin selkään ja totesin, että oli oikeastaan ihan hyvä tippua, sillä olen pelännyt sitä todella paljon.

Tulin ristikkoa vielä uudestaan muutaman kerran. Veikkaisin että yläkropan jumista ja siitä johtuvasta könötyksestä minun oli hankala katsoa ylös, mutta päästiin kuitenkin esteen yli muutaman kerran sen verran hyvin että saimme lopettaa. Pudotuksesta kärsi vain tärähtänyt kankku, mutta seuraavana päivänä olin joka puolelta kuin hakattu spagetti, kipeä ja löysä. Seuraavaa tuntia odotellessa!

Kaikki ylläolevat kuvat © Janna Häkkinen