Elämää eläinsairaalan jälkeen

Käytiin siis tosiaan tiistaina Laukaalla etsimässä apua Dizzyn kiimavaivoihin. Reissu tuntui jännittävän minua enemmän kuin hevosta, odotellessa kädet ihan tutisivat. Dizzy katseli muita hevosia kummissaan, yksi nuokkui nurkan takana rauhoitettuna ja jollain putsattiin halki mennyttä polvea. Tuntui, että eläinlääkäri alkuun vähän naureskeli kertomukselleni siitä, että hevosella on ollut läpi viime talvenkin kiimoja ja sanoi ettei kiimakuulia yleensä laiteta syksyllä, sillä silloin ne useasti pullahtavat melkein heti ulos kiiman ollessa lievempi kuin keväällä. Kuulat eivät siis ole mikään lopullinen sterilisaatioon verratava hoitokeino, vaan ne kuitenkin jossain vaiheessa tipahtavat ulos. Ultratessa sitten näkyikin kaksi n. 4cm kokoista follikkelia, eli siis Dizzyllä oli ihan kunnon kiima ja astuttaakin olisi voinut kuulemma vaikka heti - not. Toivomuksestani laitettiin kuitenkin kiimakuulat ja taas eläinlääkärin ehdotuksesta myös kiimankatkaisupiikki, mikä mielestäni oli hyvä asia, sillä nyt luultavasti kiima pysyisi todennäköisemmin poissa pidempään. Tämäkin, kuten moni muukin keino, toimii toisilla, toisilla ei.

Poni pakattuna

Pumpulikorvaa jännättää

Onko tämä miehelä?

Potra tyttö

Itse kuulien laittaminen olikin sitten vähän hankala homma kun Dizzyn olisi pitänyt vähän rentoutua, että ne olisi saanut paremmin laitettua. Kerroppa hevoselle millon rentoutua.. Siinä sitten rapsuttelin ja lässyttin minkä kerkesin ja päästiinhän sieltä kotiinkin lähtemään. Pyysin saada ottaa kuvan kuulista, sillä niistä en löytänyt mistään netistä kuvia. Netistä tietoa etsimällä löysin vain maininnan siitä, että kuulat ovat muovia tai lasia. Nyt Dizzylle laitetut kuulat olivat kirkasta (käsittääkseni) muovia, noin pingispallon kokoisia ja suht painavia.

Kuulat. Osuvasti sattui mustekynä viereen kokovertailuun.

Klinikkareissun jälkeen veinkin Dizzyn uuden tallin tarhaan, tavarat olin kärränyt jo aiemmin aamulla. Siellä se pörisi ja ihmetteli maisemanvaihdosta, onhan uusi talli toki vanhan vieressä. Tallille paluu onkin nyt ollut hieman hankalaa, sillä Dizzy olisi aina kääntymässä vanhalle tallille... Pari päivää olen ollut auttamassa tallin maalaamisessa, jotta saataisiin tavarat ja hevoset paikalleen.

Uudessa tarhassa

Maastossa käytiin Jonnan kanssa pääasiassa kävelymaasto, mutta mentiin muutamia pätkiä ravia ja laukkaakin. Tykkään erityisesti näin syksymmällä mennä toisen hevosen perässä täysiä kun on oma suu ja hevosen suu täynnä mutaa aina laukkapätkän jälkeen. Yksi ilta käytiin vasta kahdeksan aikaan Jannan kanssa maastossa. Varusteina tietenkin heijastinliivit ja -loimet, minulla oli vielä otsalamppu. Kyllä se silti vähän jännätti mennä pilkkopimeässä muutama kilometri. Oli hieno ilma, kirkas tähtitaivas eikä mitenkään kylmä. Valaistulla pätkällä ajateltiin ravata toiseen suuntaan ja laukata sitten takaisin. En tiedä mikä älynväläys se joka kerta on laukata kotiin päin, kun silloin todellakin mennään aina täyttä laukkaa. Dizzy ajatteli kaartavansa oikopolun kautta kotiin ja laukassa yritti tehdä äkkikäännöksen oikealle, joten tempaisin vaan ohjista toiseen suuntaan ja matka jatkui, tietenkin täysiä. Kipinät kuulemma lentelivät pimeässä Dizzyn kavioista kun edellä mentiin kivistä tietä. Välillä sitä käy vähän ahdistamaan kun toisen hevosen kanssa mennään rinnakkain ja oma hevonen sinkoilee mihin sattuu. Mutta onneksi vaan välillä.

Kiima ilmeisestikin loppui klinikalla käynnin jälkeen hyvinkin äkkiä, hevonen kun on ollut leppoisampi sen jälkeen. Virtaa taisi ratsastamattomuuden aikana kertyä taas vähän liikaakin, joten sitä olisi kai hyvä vähän purkaa. Toissapäivänä menin vasta hämärän tullessa ratsastamaan kentälle, mikä oli ilmeisesti huono idea, koska Dizzy "pelkäsi" kaikkea mahdollista ja säntäili eteenpäin, sivuille ja välillä myös ylöspäin. Kentän laidalla oli kaikkea jännää; toinen ratsastaja, pyöräilijöitä, lepattavia lappuja ja lankoja ja oma varjo...

Ratsastus meni niin myöhään sen vuoksi, että olin ajatellut meneväni ratsastamaan heti kun pääsen tallille, mutta rakas ponini olikin kuulemma aamulla tullut käytävällä vastaan. Oli siis opetellut avaamaan karsinan väliaikaisen lukkona toimivan lankun itse. Heinät oli pöllytetty pitkin käytävää ja pissattu niihin, kakalla oli käyty yhdessä tyhjässä karsinassa ja kaiken tämän päälle ihmettelin ettei ollut yrittänyt syödä aamuruokiaan, jotka olivat pienessä kannellisessa ämpärissä karsinan vieressä. No, iltaruokia laittaessa huomasin Dizzyn kyllä yrittäneen. Kansi oli ilmeisesti painunut koko ajan kovemmin kiinni kun hevonen oli sitä yrittänyt avata. Keskellä kantta oli iso monttu ja hampaan jäljet ja joskus siinä luki myös "DIZZY AAMU", vaan eipä lukenut enää. Mahtoi permanent-tussi maistua hyvälle. Ei ilmeisesti ollut myöskään ihmeemmin ollut kränää tallissa olleen toisen hevosen kanssa, vaikka karsinat onkin varustettu vain sellaisilla "puolikkailla" seinillä ja ovilla. Nyt saatiin onneksi ihan kunnon lukot karsinoiden oviin. Sitten onkin heppa todella Houdini, jos sen saa auki.

Eilen oli tarkoitus mennä Ritan kanssa tunnille, joka oli sovittu kolmeksi. Ennen puolta kolmea kaahaan tallille päin polkumopollani hirveää kyytiä ja kentällä näen siintävän Puten klipatun turkin. MITÄ. Olen aivan varma että olen käsittänyt ajan väärin, kotona olivat vielä kaikki kellot väärässä ajassa... Kuulinkin meneväni sittenkin Jonnan kanssa samalle tunnille. Ahdistushiki pukkasi jo pintaan, mutta huokaisin helpotuksesta. Eikun ponia varustamaan.

Tunnilta ei ole tällä kertaa kuvia, mutta jäi kyllä elävästi omaan mieleeni. Kiiman aikana ja klinikkareissun jälkeen Dizzy on alkanut taas jumittamaan. Ajattelin ettei se välttämättä tunnilla tekisi temppujaan, mutta varmaan kolmasosa tunnista meni siihen kun yritin saada hevosen liikkeelle. Jonkun aikaa "horjutettiin tasapainoa" eli johdin molemmista ohjista vuorotellen toiseen suuntaan ja mentiin lengurtavaa matelua pitkin kenttää. Varmaan kanssaratsastajaa ja -hevosta ketutti kun tamman pylly oli aina joka suunnassa tiellä. Koska Dizzy tuntuu on toisaalta herkkä ja toisaalta ei usko mitään, on minun jotenkin vaikea tietää sitä rajaa, missä vaiheessa ja millä voimakkuudella sitä voi komentaa. Kysyin opettajan mielipidettä raipan käyttöön kun lengurtaminen vaan jatkui. Kuulemma tiedän ite varmaan parhaiten mitä raipasta tapahtuu, joten päätin sitten kokeilla ja vähän läväyttää. Sitten kyllä lähti! Lopputunti menikin ihan nätisti, vaikka jossain vaiheessa aistin jumin palaavan ja vähän liian ennakoivasti näpäytin ponia pyllylle. Siitäkös se suuttui ja teki pienet välihyppelyt kunnes pärskähti kuuluvasti ja jatkettiin normaaliin tapaan. Välillä komentamisesta seuraa pystyyn hyppääminen, mikä ei ole mitenkään suotavaa. Myönnän myös, että omat tunteeni ovat välillä liian sidoksissa ratsastamiseen. Täytyy alkaa kiinnittämään siihen enemmän huomiota ja yrittää rentoutua itsekin paremmin.

Mentiin alkuverkkojen jälkeen pääty-ympyrällä ravi-käyntisiirtymiä puomin kohdalla, myöhemmin ravista pysähdyksiä heti puomin eteen ja lopuksi laukannostoja puomilta. Tuntuu, että Dizzy on aina ratsastuksen alkuun todella jäykkä ja vaatii paljon lämmittelyä. Kulmissa ja ympyröillä sisäänpäin kaatuminen on edelleen ongelma. Positiivista oli, että laukka sujui molempiin suuntiin kivasti, vaikka se vasemmalle onkin ollut välillä todella hankalaa. Oikealle laukka on edelleen vahvempi, ja oikeaan kierrokseen Dizzy hyppäsikin joka ikinen kerta puomin yli vaikka ei ollut tarkoitus... Olin kuitenkin tyytyväinen tuntiin ja hevonenkin myötäsi paikoitellen ja meni lopuksi rentoakin ravia. Kerroin klinikkareissusta tunnin alussa ja ope sanoi tietävänsä kaksi hevosta, joille on kiimakuulat laitettu ja joista toinen on sen jälkeen ollut hyvin herkkä. Jospa se tästä taas tasaantuisi. Enkä ole vielä niitä kuulia karsinan siivouksen yhteydessä löytänyt, jes!