Sen lirun loppu

Viime viikon keskiviikkona menin tallille, missä odottikin positiivinen yllätys! Dizzyn kiima loppui ihan yhtäkkiä kuin alkoikin ja lähdettiin kokeilemaan miten maneesissa ratsastaminen onnistuu. Eihän siinä aikaisemmin ole minkäänlaisia ongelmia ollut, mutta nyt olikin kyseessä astetta jännittävämpi pressumaneesi.

Ulkona oli kovin tuulinen ilma ja katto ja seinät lepattivat kovaäänisesti. Dizzyllä silmät pullistuivat päästä ja välillä piti vähän säikähtää. Juoksutin alkuun kymmenisen minuuttia ja nousin sitten selkään. Alkuun keskittyminen on aina todella huonoa ja pressujen lepattaessa Dizzy pysähtyikin aina paikalleen kuuntelemaan, että pitäisikö nyt juosta ja lujaa. Lässytin melkein koko sen tunnin ajan kun ratsastin, välillä viheltelin ja lauleskelin Ukko Nooaa ja Maan korvessa kulkevi... Onneksi siellä ei ollut muita. Jostain syystä höpöttely kuitenkin auttoi ja loppuaika meni ihan rauhallisesti. Jossain vaiheessa poni huomasi nurkassa peilin ja niitäkään ei juu olla ennen nähty...

Hommasin FreeJump Collierin, eli apuohjan, joka ei vaikuta hevosen suuhun millään lailla, vaan jonka tarkoituksena olisi vakauttaa omaa kättäni. Toistaiseksi olen kokeillut sitä nyt muutaman kerran ja en oikein osaa vielä sanoa mitä mieltä olen. Käsi pysyy ainakin paremmin paikallaan, eikä luikahda salavihkaa kaulan toiselle puolelle.

Heinähäkkikin on ollut kiva! Oma napa ojassa kun ei ole karsina enää täynnä heinää joka päivä, vaan on helpompi siivota.

Paitsi välillä joku käy osingoilla...

Kentällekin pääsee taas kun lumet sulivat. Torstaina kura lensi ja sain vääntää taas asioita rautalangasta, mutta taas loppua kohden D rentoutui mukavasti ja kuunteli minua eikä mitä kentän aitojen ulkopuolella tapahtuu. Tehtiin siirtymiä ja temponlisäyksiä ja välillä hidastettiin vauhtia.

Lumien sulaminen aiheutti myös sen, ettei ponin uusi sadeloimi ole enää kovin puhdas. Reetta se on taas ihmetellyt miksi vain Jonkkis on aina mutainen, mutta Dizzy yrittää ilmeisesti pyrkiä kovasti samaan lopputulokseen. Harmi vaan kun kyllästin loimen ennen käyttöönottoa, joten kaikki lössö valuu aika hyvin pois.

Lauantaina oltiin taas tunnilla! Tehtiin tunnilla kulmia, ensin käynnissä ennen kulmaa pysähtyen, sitten kulmien välit mentiin ravissa ja kulman läpi käynnissä. Lopuksi kun kulmat jo sujuivat hyvin ja kun hevoset eivät ennakoineet, mentiin koko ajan ravissa. Päästiin taas Dizzyn kanssa erimielisyyteen siitä, kumpaan suuntaan oltiinkaan menossa. Minä olin menossa oikealle kulmasta ja Dizzy vasemmalle, mieluiten ennen kulmaa. Lisäjännittävyyttä aiheuttivat kulmaan laitetut puomit ja kavaletit, joista olisi ponin mielestä ollut kiva mennä yli, nimenomaan sinne väärään suuntaan.

Välillä meinaa naurattaa

Hieno poni!

Lauantaina oli myös harjakaiset, aamulla oli kökkö olo. Tulin tallille ja kökköine oloineni ratsastin vähän aikaa Saaran Vikellä. Rakastuin Vikkeen, vaikka en osannutkaan sillä ratsastaa. En osannut sitä satulaakaan käyttää, könötin miten sattuu vaelluskengät jalassa ja lainakypärissä. Vikke tuntui tosi pieneltä jättiläisponi Dizzyyn verrattuna, ihan kun maahan olisi voinut vaan keikahtaa sen selästä. Saara heitti kentälle pari kavalettia ja sanoi että hyppää. Odotin tietenkin kauhulla Dizzyn järkkyjä loikkia, mutta Vikke hyppäsikin oikein somasti. Uskon, että satulalla on hankala hypätä kun polville ei saa yhtään tukea. Edelleen, pitäisi varmaankin ratsastaa useammin muilla kuin omalla hevosella.

Kengittäjä tulikin vasta eilen, nyt on talvipopot alla hokkeineen ja tilsakumeineen. Lumi saa tulla! Raspattiin samalla hampaat ja olen niiin ylpeä ponista! Raspattiin ihan ilman rauhoitusta ja poni pysyi hyvinkin tyynenä. Onni on kun on hyvä kengittäjä. Sain itsekin kokeilla piikkejä hampaissa. Oli hurjaa.

Kun saatiin kengät alle niin lähdettiin Jannan ja Ahvan kanssa maastoon. Ahva on saanut syksyn tullen jostain hirveän määrän energiaa, ja pukittikin reissulla enemmän kuin Dizzy-poni. Kiikuin kauhuissani laukkapätkillä kyydissä kun Dizzy hyppäsi taas joka ikisen lätäkön yli. Siinä tuli viikon estetreeni. Säikytettiin vahingossa yksi lenkkeilijä, joka tuli mutkan takaa niin yllättäen, että ehdin juuri ja juuri hidastaa. Olin vähän nolona kun mentiin ohi. Laukkapätkät aiheuttavat ilmeisesti jonkun adrenaliinipiikin ponille, koska välillä se saa hullun sätkyn ja näyttää luulevan, että takaa nelistää ainakin kymmenen Ahvaa.