Olkapään tähystysleikkaus

Pari viikkoa on mennyt niin että hujahti. Monia aloitettuja päivityksiä on tallennettuna, mutta ei ole oikein ollut aikaa asettua kirjoittamaan niitä loppuun. Kerrotaan nyt kuitenkin tänään tehdystä olkapään tähystysleikkauksesta.

Menin Mehiläisen sairaalaosastolle aamulla puoli kymmeneksi, annoin hoitajalle esitietolomakkeen ja laitoin tavarat kaappiin. Näin kirurgin, Nurmeniemen Jannen, ja ensimmäinen kysymykseni olikin: "Millon saan taas ratsastaa??". Sitä ei kirurgi vielä tiennyt, kuulemma sen näkee vasta leikatessa.

Sitten jo lähdettiin leikkaussaliin. Ylimääräiset vaatteet veks ja leikkauspöydälle potslojolleen. Hetken päästä porukkaa alkoi lappaa sisään. Oli anestesiahoitajaa ja -lääkäriä, leikkaussalisairaanhoitajaa ja itse pääjehu. Anestesialääkäri esitteli itsensä ja kyseli ehdinkö viime leikkauskerralla laskea kymmeneen. Sanoin saaneeni käskyn laskea itse asiassa kymmenestä taaksepäin ja ehtineeni suunnilleen yhdeksään ennen kuin taju lähti. Kanyylin kautta laitettiin tippa ja antibiootti ja maskilla sain happea. "Kohta tulee tujaus kunnon kipulääkettä, saattaa tuntua päässä humaus. Sitten tulee nukutusaine." Tällä kertaa ei tarvinnut laskea. Muutaman kerran kun henkäisin niin olin jo kanttuvei.

Seuraava muistikuva onkin siitä kun olen heräämön puolella ja olkapään kipu tunkeutuu johonkin hölmöön uneen. Unessa ei edes koskenut varsinaisesti olkapäähän, vaan johonkin ihan muualle. Jännittävää. Arvelin kellon olevan jo vaikka mitä, mutta se olikin suurinpiirtein yksitoista. Leikkauksessa oli mennyt vain kymmenen minuuttia. Siinä tokkurassa muistan kasvoja kutittaneen kovasti, liekö johtunut jostakin lääkkeestä. No, sain siihen kuitenkin allergialääkettä ja kutina loppui. Pikkuhiljaa kipukin lieveni oikeastaan olemattomaksi.

Oli muuten puhtaat lattiat

Turpohuuli

Jonkun aikaa siinä heräiltyäni sain "aamupalaa". Maistui kieltämättä hyvälle kun edellisen kerran oli syönyt joskus edellisenä yönä kahdentoista jälkeen. Nukuin pienet kauneusunet puoliksi hereillä ja sen jälkeen odoteltiin kirurgin tulevan kirjoittamaan lääkereseptit ja sairaslomatodistus, jotta voisin kotiutua. Taas kerran kirurgin nähtyäni kysyin milloinka voisin taas ratsastaa. Vastaus oli että siinä kahden viikon päästä. Kuulin (tai halusin kuulla) kuitenkin että kahden kuukauden päästä ja olin aivan ällikällä lyöty, pääseekö tästä näin vähällä? Labrumissa ei ollut kuin pieni vekki, eikä sitä tarvinnut ankkuroida paikalleen ruuveilla, vaan sitä kiristettiin jollakin laitteella lämmittämällä. Täten en tarvitsekaan kantosidettä lainkaan, kättä saa käyttää kivun sallimissa rajoissa ja tosiaan kahden viikon päästä saan alkaa taas ratsastaa. Sairaslomaa on kylläkin kahden kuukauden verran, mikä on hyvä mahdollisimman perusteellista kuntoutusta ajatellen.

Kotiin haki kaveri ja oli meillä siihen asti kunnes parempi puoliskoni pääsi töistä. Kotona kun ei saisi nukutuksen jälkeen olla yksin. Yölläkin pitää olla joku kyyläämässä että hengittääkö se. Kaiken kaikkiaan koko homma tuntui kovin mutkattomalta ja asiantuntevalta, muutenkin yksityisellä puolella asioiminen tuntuu aina olevan mukavampaa ja helpompaa kuin julkisella puolella. Olo tyytyväinen ja iloinen, huomenna jo käynti fysioterapeutille. Toivotaan pikaista kuntoutumista!